Rudolf Steiner ja luonnontieteet Vaikka henkisen ja luonnontieteiden
yhdistäminen ei liene helpoimpia tehtäviä ajassamme, Tieteelliseksi ei toimintaa tee toiminnan kohde vaan itse toiminnan laatu - toimintatavat ja menetelmät. Tämän periaatteen mukaisesti aineellisen maailman akateeminen tutkimus ei ole tieteellistä siksi, että se kohdistuu aineelliseen, vaan siksi, että toimimme sen tutkimisessa aivan tiettyjen, tutkimuskohteen luonteen kannalta adekvaattien ja eksaktien periaatteiden mukaisesti. Tutkimusmenetelmistämme kuitenkin riippuu mille maailman alueille ne soveltuvat, mistä ne saavat otetta. Käyttämämme metodit määräävät sen minkälaisia tutkimustuloksia voimme periaatteessa tieteellisillä tutkimuksillamme maailmasta saada. On ilmeistä, että eksaktien luonnontieteiden kvantitatiiviset menetelmät soveltuvat ainoastaan sellaisille todellisuuden alueille, joiden merkitys ja mielekkyys säilyy kvantifioinnin jälkeenkin ja joiden varsinainen luonne ei tässä reduktiossa häviä. Bachin musiikista olisi toki mahdollista suorittaa kvantitatiivinen tutkimus, sillä musiikki on ilmaistavissa tietystä näkökulmasta matemaattisesti. Bachin musiikista on jopa sanottu, että se on matemaattista. Silti joku voisi sanoa, että tämän kaltainen tutkimus ei paljastaisi Bachin musiikin todellisuutta ja, että se olisi ehkä mahdollista vain taiteellisen kokemuksen avulla. Tässä tapauksessa eivät kvantitatiivisen tutkimuksen tulokset ole virheellisiä sinänsä, mutta ne antavat meille vain vähän ja yleensä epäoleellista tietoa sellaisesta maailman alueesta, joka on perimmäiseltä luonteeltaan kvalitatiivinen. Olemme toisaalta vakuuttuneita siitä, että eksaktien luonnontieteiden matemaattis-kvantitatiiviset metodit paljastavat meille olennaisia puolia luonnon aineellisesta perustasta ja sen lainalaisuuksista ja on siten tiedettä aineen maailmasta. Sen sijaan että tästä päättelisimme, että vain aineellista on mahdollista tutkia tieteellisesti, voimme ajatella, että on olemassa tieteellisen tutkimuksen menetelmiä, jotka paljastavat luonnon kvalitatiivisia puolia ja näiden lainalaisuuksia. Menetelminä nämä arvatenkin poikkeavat kvantitatiivisen tutkimuksen menetelmistä ja lainalaisuudet, joita näin mahdollisesti löytyy, lienevät toisia kuin ne, joita esim. fysiikka löytää. FENOMENOLOGIA JA KOMPLEMENTAARISUUS Onko kvalitatiivinen tutkimus tieteellistä, riippuu paljon siitä miten adekvaatteja valitut tutkimusmenetelmät ovat suhteessa tutkittavaan maailmanalueeseen (kvalitatiiviseen), ja miten eksaktia ja sisäisesti johdonmukaista metodien käyttö ja käsitteenmuodostus on. Tämän kaltaista tieteenfilosofista, metodista kysymistä on vuosisatamme tieteellisessä ilmastossa harrastettu alunalkaen ihmistutkimuksen alueella Husserlin ja Heideggerin fenomenologisen filosofian myötä, mutta myös luonnontutkimuksen yhteydessä on fenomenologia komplementaarisena tutkimuksen lähestymistapana avannut uusia näköaloja. Komplementaarisuudesta on kyse siinä mielessä, että fenomenologia saattaa lisätä tietoamme maailmasta tavalla, johon emme voisi päätyä pelkän kvantitatiivisen tutkimuksen myötä, ja tietysti päinvastoin. Komplementaarisuus myös tarkoittaa, että maailma ilmaisee itsensä meille ainakin kahdella erilaisella tavalla, kahdessa eri ilmiössä (jotka kuvaavat yhtä ja samaa todellisuutta), jotka ovat käsitteellisesti ja faktuaalisesti mahdottomia samanaikaisesti (esim. aalto-hiukkas -dualismi). Fenomenologinen tai ilmiökeskeinen luonnontutkimuksen periaate ei kuitenkaan ole oman vuosisatamme tuote. Erilaisia ilmiökeskeisen tutkimuksen muotoja löytyy myös kulttuurimme menneisyydestä. Eräs fenomenologisen luonnontutkimuksen uranuurtaja oli runoilijana paremmin tunnettu Goethe. Hänen luonnontiedettä käsittelevä tuotantonsa on ajallemme vähemmän tunnettua, eikä vähiten siksi, että Goethe asettui voimakkaasti vastustamaan 1800-luvun vaihteen newtonilaista fysiikkaa ja kärkevästi arvosteli Newtonin, tämän Optics-teoksessaan esittämiä tutkimustuloksia prismaattisten värien synnystä. Arvovaltaisen Newtonin kritisoimisesta johtuen myös kaikki muut Goethen luonnontieteelliset julkaisut ovat saaneet jäädä pölyttymään hänen Värioppinsa (Zur Farbenlehre) lisäksi. Vasta viime vuosikymmeninä on Goethe uudelleen noussut arvioitavaksi luonnontieteilijänä. Modernin kvanttifysiikan kehittämiseen vaikuttanut Werner Heisenberg on kehoittanut tarkemmin katsomaan sitä, mitä ajatuksia Goethella oli tarjota kvantitatiivisen luonnontutkimuksen yhteyteen. (Heisenberg: Wandlungen in den Grundlagen der Naturwissenschaft 1959). Dallasin yliopiston filosofian professori Dennis Sepper on kirjoittanut seikkaperäisen kirjan Goethen ja Newtonin välisestä ristiriidasta (Goethe Contra Newton, Sepper 1988). Siinä hän pyrkii selvittämään mitä positiivista oli seurauksena näiden kahden miehen ajattelun historiallisesta yhteentörmäyksestä, sekä herättämään tämän päivän tutkijoita huomaamaan missä Goethella todella on annettavaa aikamme fysiikalle, sekä ennen kaikkea fysiikan tieteenfilosofialle. Sepper kuvaa epäoleellisena sen, mihin Goethe-tutkimus yleensä pysähtyy: että Goethe aloitti prismaattiset väritutkimuksensa ymmärtäen väärin Newtonin fysikaaliset tutkimukset valosta ja väreistä. Sepper menee pidemmälle ja päätyy näkemykseen, että Goethe, huomattuaan väärinkäsityksensä, perehtyi Newtonin teoriaan ja siihen liittyviin prismaattisiin väri-ilmiöihin siinä määrin, sekä kirjoittaa aiheesta tavalla, joka antaa aihetta Sepperille todeta, että Goethe lienee ollut aikanaan parhaiten perehtynyt niihin filosofisiin ja käytännöllisiin kysymyksiin, jotka liittyvät prismaattisten sekä fysiologisten värien syntymiseen. Komplementaarisuuden ajatukseen tottuneet kvanttimekaniikan uranuurtajat saattoivat nähdä Goethen fenomenologiassa täydennyksen modernille fysiikalle, tai kasvupohjan, jolla laajentaa inhimillisestä kokemusmaailmasta vieraantuneen, "objektiivista reaalimaailmaa" tutkivan fysiikan, jälleen kattamaan "aistimuksellisen" ja "laadullisen". Tämä liittyy keskeisesti nykyaikana käytävään keskusteluun "riippumattomasta havaitsijasta" tai "havaitsijasta riippumattomasta todellisuudesta". Goethen luonnontieteellisten teosten tutkiminen ja julkaiseminen Weimarissa viime vuosisadan lopussa antoi nuorelle Steinerille mahdollisuuden tutustua perusteellisesti Goethen tuotantoon ja tutkimuksen metodiikkaan. Steiner oli lapsuudestaan asti kokenut henkisen välittömän vaikutuksen luonnossa ja luonnonilmiöissä. Omaelämäkerrassaan hän kuvaa lapsuuden ajan ihmetystään siitä, että kaikki ihmiset eivät suinkaan kokeneet samoin. Tälle kokemukselle henkisestä hän etsi samaa tietoista, havaintoihin ja kokemuksiin perustuvaa ymmärtämisen mahdollisuutta, joka luonnontieteillä oli suhteessa fyysis-aistittavaan luontoon - ja löysi sen Goetheltä. Goethen tutkija-asenne, tapa tarkastella luontoa oli Steinerin mukaan sellainen,
jolla tiede voi valloittaa takaisin sen, minkä se kadotti uuden ajan alussa matemaattis-
kvantitatiivisen luonnontieteen synnyn myötä. Tämän Goethen tutkimuksellisen
lähestymistavan, sekä erityisesti sitä vastaavan hengenelämän ja henkisen koulutuksen
edistämiseksi Steiner perusti Vapaan hengentieteellisen korkeakoulun, Goetheanumin, joka sijaitsee lähellä Baselia,
Sveitsissä. Copyright © 1998 Raimo Rask |
|
| Päivitetty 12.9.1998 |
__________________________________________________