RAIMO RASK HOME PAGE

Tämän päivän luonnontieteiden voidaan sanoa edustavan nk. tieteellistä realismia. Ihmisen tajunnan ulkopuolella oleva luonto, nk. materiaalinen maailma nähdään todellisuutena, jota luonnonlait säätelevät. Vaikka fysiikka siirtyi 1900-luvun alussa uuteen vaiheeseen kvanttifysiikan mukanaan tuomien filosofisten ongelmien myötä, on yllä mainitusta realismista (siitä klassisen fysiikan peruskäsityksestä, että ulkomaailma on reaalisesti olemassaoleva ja ihmisen tajunnasta riippumaton) pyritty pitämään kiinni.

Puhuttaessa klassisen ajan luonnontieteestä ja sen pyrkimyksestä pohjata tieteellinen tutkimus toisaalta empirialle, havaittaville tosiseikoille sekä toisaalta loogis-analyyttiselle päättelylle ajatellaan yleensä, että tällä pyrkimyksellä on jätetty historiaan aristotelisen luonnonfilosofian metafyysiset ja spekulatiiviset ainekset. Georg Henrik von Wright on kuitenkin teoksessaan Explanation and Understanding kehoittanut suhtautumaan tähän käsitykseen varauksella. Galileisen luonnontieteen juuret hän sijoittaa vielä varhaisempaan aikakauteen kuin sen aristotelisen fysiikan, jota galileinen luonnontiede pyrki syrjäyttämään. Näillä juurilla von Wright tarkoittaa Platonin filosofiaa. Platonin sanotaan olleen varhais-hellenistisen idea- tai Logos-opin viimesiä edustajia.

Henri Bortoft kuvailee kirjassaan The Wholeness of Nature – Goethe’s Way of Science, tämän päivän fysiikkaa moderniksi, platonistiseksi metafysiikaksi. Sen suhde ideaalisiin luonnonlakeihin on sama kuin Platonin suhde ikuisiin ideoihin antiikin filosofien merkityksessä. Platonin idea-opin lisäksi Bortoft näkee modernin fysiikan omaksuneen toisen filosofisen ajattelun suunnan suoraan antiikin filosofiasta, nimittäin atomismin. Toisin kuin populaarikirjallisuudessa yleensä esitetään, tieteissä vallitseva materialistinen maailmankäsitys ei ole syntynyt havaitsevan , empiirisen tieteellisen tutkimuksen tuloksena, vaan se on seurausta kahden antiikista perua olevan ajattelutavan – kahden filosofisen koulukunnan, platonismin ja atomismin omaksumisesta modernin tieteellisen toiminnan perustaksi sellaisenaan.

Sekä Platon, että Aristoteles olivat yhtä mieltä siitä, että inhimillisen tiedon objekteja ovat ideat (eidos tai muoto). Kuitenkin he ymmärsivät ideoiden ontologisen (perimmäisen tai olemuksellisen) luonteen eri tavalla. Platonille ideoilla on erillinen ja itsenäinen olemassaolonsa, joka ei ollut riippuvainen aistein tavoitettavasta ilmiö-maailmasta. Ilmiöt ovat vain näennäisiä, epätäydellisiä kopioita todellisesta ideaalisesta, eikä niillä ole omaa itsenäistä olemassaoloa. Todella olemassaoleva, reaalinen, liittyy Platonilla erottamattomasti ideoiden käsitteelliseen maailmaan. Platon erottaa toisistaan tiedon (episteme) ja mielipiteen (doxa) siten, että edellinen on aina jotain ikuista ja jälkimmäinen muuttuvaa. Koska aistimaailma on jatkuvan muutoksen alainen, se ei voi olla koskaan tiedon kohteena vaan ainoastaan luulon. Todellinen tieto on aina tietoa ideoiden maailmasta, jonka ihminen saavuttaa järkensä avulla ja matematiikka, pääasiassa geometria on todellista tiedettä, joka saattaa paljastaa tuon todellisen tiedon.

Aristoteles taas katsoi, että ideat ovat olemassa yksityisissä, havaittavissa olennoissa ja ainoastaan niissä. Aristoteleen on katsottu ilmaisseen asian selvästi: "että ’idea (eidos) on yleinen yksityisissä olioissa’,’yleinen kuuluu välttämättömästi yksityisiin olioihin’. Voidaan sanoa, että idea on olioissa puoli, jonka ihminen ’näkee ajattelulla’; toinen puoli olioissa on aine (hyle), jota ajattelu ei tavoita." Tässä Aristoteles poikkeaa aikaisemmasta kreikkalaisesta Logos-opista kun hän ajattelee, että ideoilla on olemassaolo maailman aistittavien olentojen yhteydessä.

Kolmas muinaisen Kreikan filosofisen ajattelun suunta, johon modernilla fysiikalla on läheinen suhde oli atomismi. Varhaisimmat atomistit, Demokritos ja Leukippos kuvittelivat maailman äärettömäksi tyhjiöksi. Aineen he ajattelivat koostuvan pienistä, jakamattomista kappaleista, jotka liikkuvat tyhjiössä. Bortoftin mukaan renessanssin filosofit löysivät antiikin atomismin uudelleen Epikuroksen ja roomalaisen runoilijan Lukretiuksen kautta. Vaikka atomismilla ei antiikin Kreikassa ollut suurta kannatusta, herätti se 1600-luvun luonnontieteilijöissä suurta innostusta.

Bortoft argumentoi, että Kopernikus ei suinkaan keksinyt auringon asemaa planeettakuntamme keskuskappaleena ja sitä, että maa kiertää aurinkoa, minkään tähtitieteellisen havainnon perusteella, vaan puhtaasti loogisen päättelyn avulla. Kopernikus itse kirjoittaa, että hän ihmetteli miten varhaisemmilla ’matemaatikoilla’ saattoi olla niin erilaisia lähtökohtia niiden teorioiden suhteen, joita he esittivät aurinkokunnan liikkeiden selittämiseksi. Erilaiset ’ptolemaiolaiset’ teoriat (eksentrisyys- ja episykli-teoriat) selittivät taivaalla havaittavat ilmiöt yhtä hyvin (tai huonosti). Siksi hän sanoo nähneensä vaivaa tutustuakseen kaikkiin aikaisempiin filosofeihin, joiden kirjoituksia hän sai käsiinsä, josko jotkut heistä olisivat ilmaisseet ajatuksia, että taivaan sfäärien liikkeet olisivat erilaisia kuin ne, joita kouluissa matematiikkaa opettavat olettivat. Kopernikus kertoo sitten löytäneensä Cicerolta maininnan, että Niketus (Hiketas) oli uskonut maan olevan liikkeessä ja että Plutarkhos oli raportoinut samankaltaisista käsityksistä muilla kirjoittajilla. "Tämän rohkaisemana myös minä rupesin ajattelemaan liikkuvaa maata, ja vaikka ajatus tuntui absurdilta, silti, kuten toisten ennen minua oli sallittu olettaa tiettyjä ympyröitä voidakseen selittää tähtien liikkeitä, uskon että minun annettaisiin koettaa, josko olettamalla maalle jonkinlainen liike, saataisiin taivaallisten sfäärien kierrolle parempi selitys." Kopernikus huomasi, että jos maan oletettiin liikkuvan auringon ympäri silloin planeettojen näennäiset liikkeet seuraisivat siitä välttämättömyytenä. Kuten Platon ennen häntä, myös Kopernikus epäili aistien välittämää kokemusta taivaankannen ilmiöistä. Sen sijaan hän tukeutui järkensä välittämään tietoon maan liikkumisesta - silläkin uhalla, että se näytti olevan ristiriidassa suhteessa aistien välittämään kokemukseen.

Vanha maakeskinen käsitys aurinkokunnasta oli perua ikivanhoista myyttisistä kulttuureista. Sen perusluonne ei kuitenkaan ollut tilallinen, avaruudellinen kuva taivaankappaleiden sijainnista, vaan ennenkaikkea henkis-moraalinen kuva maailmankaikkeuden jumalallisesta rakenteesta taivaallisine enkeli-hierarkioineen, kuolleiden valtakuntineen ja ihmisen paikasta tässä kokonaisuudessa. Tämä eettis-moraalinen "myyttinen näkökulma" sisältyi myös Platonin ja Aristoteleen maailmankuvaan.

"Liikkuvalla maalla" taas ei ollut mitään tekemistä sen kanssa mikä oli ihmisen asema taivaallisten hierarkioiden joukossa. Silti se oli kuva, joka myös oli syntynyt antiikin Kreikan filosofian hedelmänä. Kun tämä kuva esitettiin tieteellisenä käsityksenä ihmisen kotipaikasta maailmankaikkeudessa, paikasta joka ei ollut mitenkään erityinen muiden paikkojen joukossa, ei siihen enää liittynyt mitään myyttisten aikakausien jumalallisesta tai henkisestä maailmankäsityksestä, vaan nyt puhuttiin "planeetasta, taivaankappaleesta avaruudessa". Oli kysymyksessä uusi tapa katsoa maailmaa. Se mitä Kopernikus esitti uutena tieteellisenä löytönä ei suinkaan ollut uutta havaintoihin pohjaavaa todistusaineistoa tosiasioille, vaan kyseessä oli uusi tapa nähdä vanhat havaintoihin liittyvät tosiasiat.

Giordano Bruno oli ensimmäinen, jolla tapaamme atomistisen maailmankuvan sellaisena kuin sen tänä päivänä tunnemme. Bruno oli yhdistänyt Kopernikuksen aurinkokeskisen teorian vanhaan atomistiseen näkemykseen tyhjiöstä, jossa oli vapaasti liikkuvia atomeja. Hänen ajattelussaan kohtaamme ensimmäistä kertaa tutun kuvan auringosta tähtenä muiden tähtien joukossa äärettömässä tilallisessa avaruudessa. Brunosta tehdyt tutkimukset osoittavat, että hän oli hermeetikko ja hyvin perehtynyt uus-platonistisiin kirjoituksiin.

Uuden ajan alun murrosvaiheessa esiintyy siten joukko merkittäviä persoonallisuuksia, joiden katsotaan laittaneen liikkeelle modernin tieteellisen ajattelun. Tänä päivänä asia nähdään siten, että heidän tehtävänään oli aristotelisen metafysiikan syrjäyttäminen ja uuden, havaintoihin pohjaavan aistimaailman systemaattisen tutkimuksen tuominen tämän tilalle. Tarkempi tarkastelu kuitenkin osoittaa, että irroittautuessaan aristotelisesta metafysiikasta luonnontieteiden pioneerit omaksuivat huomaamattaan toisen, vielä vanhemman metafysiikan muodon – platonismin. Galilein uraauurtavan työn tuloksena platonismista ja atomismista tulee uuden 1600-luvun fysiikan ohjelmallinen osa. Galilein mukaan aineellista kappaletta ei voi ajatella ilman, että on väistämättä kuviteltava se johonkin muotoon, suureksi tai pieneksi suhteessa muihin kappaleisiin, johonkin paikkaan jonakin aikana, olevan liikkeessä tai levossa, koskettaen tai ei koskettaen jotakin toista kappaletta, ollen lukumäärältään yksi tai muutama tai usea. Nämä ominaisuudet hänen on kuviteltava jokaiselle aineelliselle kappaleelle. Mutta, että sen olisi välttämättä oltava valkoinen tai punainen, karvas tai makea, hiljainen tai äänekäs, hyvän tai pahan tuoksuinen, niitä ei hänen mielestään voi liittää kappaleen ominaisuuksiin välttämättömyytenä. Näin syntyi käsitys primaarisista ja sekundaarisista aistimuskvaliteeteista. Ensimmäiset liittyvät kappaleiden kvantitatiivisiin ominaisuuksiin, jälkimmäisiä kutsutaan kvalitatiivisiksi ominaisuuksiksi.

Primaariset aistimuskvaliteetit liittyvät tämän ajattelutavan mukaan välittömästi reaaliseen, todella olemassaolevaan aineen maailmaan. Sekundaariset aistimuskvaliteetit taas ovat oman organisaatiomme subjektiivisia "reaktioita" todellisen aineen maailman aiheuttamiin ärsykkeisiin ja siten näennäisiä tai ei-todellisia. Esimerkiksi punaisen värin aistimuksessa ei ole sellaisenaan mitään todellisuutta. Se vain kertoo meille, että ulkomaailmassa on jotain, joka aiheuttaa meissä punaisen elämyksen. Tieteen tehtäväksi jää selvittää sen todellisen maailman luonne, joka saa meissä aikaan näitä näennäis-ilmiöitä. Punaisen aistimuksen kohdalla tämä todellisuus osoittautuu ei-havaittavaksi sähkömagneettiseksi säteilyksi.

Aistimuslaatujen jakamiseen liittyy toinen todellisuuden jaotteluperiaate, jonka on saumattomasti katsottu kuuluvan modernin luonnontieteen perusajatuksiin. Tämä on käsitys karteesiolaisesta dualismista. Siinä tieteelliset teoriat, tieteellinen tieto ylipäänsä, nähdään aina eri tason asiana kuin itse todellisuus, josta se on tietoa. Tietomme viittaa ulkoiseen todellisuuteen tai se vastaa asiain todellista tilaa ulkomaailmassa, mutta ei ole identtinen tämän todellisuuden kanssa. Tätä näkemystä myötäilee totuuden korrespondenssiteoria.

Kyseisen dualismin toi fysiikkaan René Descartes. Hän epäili kaikkia kokemuksiaan systemaattisesti ja päätyi kuuluisaan johtopäätökseensä: (epäilen) ajattelen – olen siis olemassa. Ainoastaan ajattelustaan hän saattoi olla varma ja kaikkea muuta epäillä. Hänen vaikutustaan on myös se tapa miten aineen olemus nähdään tämän päivän luonnontieteissä.

Kirjassaan Principia Philosophiae Descartes esittää teoriansa olevasta. Hänelle aine, substanssi on tosiolevaa. Tosin Descartes tarvitsee Jumalan aineen luojaksi, mutta tultuaan luoduksi aine ei tarvitse muuta prinsiippiä olemassaolonsa edellytykseksi. Hän käyttää substanssista käsitteitä, jotka ovat tuttuja Aristoteleen filosofiasta, mutta antaa Aristoteleen substanssi-käsitykselle päinvastaisen merkityksen. Kun Aristoteleelle substanssia primaarisessa mielessä oli Jumala, taivaalliset intelligenssit, toimiva ihmishenki sekä lisäksi elementit (sen vuoksi, että hän käsitti ne eläviksi), muuttaa Descartes substanssin merkityksen käsittämään myös materian, kuolleet kappaleet. Tätä Descartesin tekoa kritisoi voimakkaasti mm. Leibniz.

Descartes näkee platonistis-aristotelisen "substanssin" (jolla Aristoteles viittaa jumalalliseen) ’atomistisesta’ näkökulmasta ja kääntää kuvan ylös-alaisin, tehden substanssista (henki) ainetta (josta Aristoteles sanoo, että se tekee aistittavista yksilöistä vaikeasti määriteltäviä). Descartes kuitenkin pitää Aristoteleen "hengen" määritelmän: "ollen substanssia primaarisessa mielessä". Siten aineesta tulee varsinaista substanssia. Tämän jälkeen Descartes esittelee mahdollisen tavan saavuttaa tietoa sellaisesta todella olemassaolevasta "substanssista" ja tämä osoittautuu kvantitatiivis-matemaattiseksi, rationaaliseksi metodiksi.

Näin Descartes sekoittaa Aristoteleen tulkintaansa toisen antiikin filosofian perinteen – atomismin ja näkee Aristoteleen ajattelun tämän värittämänä. Atomistisen ajattelun valossa Aristoteleen substanssi on ymmärrettävissä aineena eikä henkenä. Tämä ei kuitenkaan ollut Aristoteleen tarkoittama merkitys substanssille. Tämän ajattelutavan Newton omaksuu osaksi tieteellistä perintöään ja hänestä lähtien on ollut vaikea epäillä tämän ajattelutavan oikeellisuutta tai sen soveltuvuutta maailman ilmiöiden selvittämiseen.

Kun varhaiset kreikkalaiset Platonin tavoin epäilivät kaikkia aistimaailman kokemuksia, epäilee moderni luonnontiede vain osaa siitä. Se jakaa aistimaailman sisällöt kahtia ja suhtautuu toiseen näistä (kvantitatiiviseen) naivin realistisesti, edellyttäen sen olemassaolon sellaisenaan ja toiseen se suhtautuu epäillen ja vähätellen (kvalitatiivinen) julistaen sen näennäiseksi. Matemaattis-kvantitatiivinen fysiikka, joka kehittyi uus-platonismin hedelmänä, on fysiikka, joka muuntaa kaiken inhimillisen aisti-kokemuksen kvantiteeteiksi, jotka voidaan ilmaista lukumäärinä ja lukusuhteina. Huomaamatta on jäänyt se, että maailma ei edellytä tietomme rajoittamista kvantitatiiviseen. Sen me teemme vapaaehtoisesti siksi, että näin tietomme on matemaattisessa muodossa esitettävää ja siten eksaktia. Eksaktia tietoa taas me tarvitsemme ennenkaikkea tekniikkaamme. Ihmisen luoman tekniikan ulkopuolinen luonto ei tätä vaatimusta meille missään esitä. Sen sijaan se näyttäytyy meille teknis-mekanistisen ajattelun valossa juuri sellaisena maailmana, josta fysiikan oppikirjoissa saamme lukea.

GOETHEN FENOMENOLOGIASTA

Modernissa fysiikassa pyrimme näkemään "ulkoisen todellisuuden", jota meidän on " jäljiteltävä" teorioissamme. Fenomenologisessa tarkastelussa lähdemme liikkeelle ilmiöistä. Se mitä fysiikka etsii "ulkoisen todellisuuden" käsitteessään on fenomenologiassa ilmenevä maailma – fenomeenit. Tällöin ilmiö on ymmärrettävä sanan holistisessa merkityksessä.

Se mikä ilmenee aisteille välittöminä aistimuskvaliteetteina ei Goethen tarkoittamassa mielessä ole vielä fenomeeni. Hänelle todellinen fenomeeni jatkaa olemassaoloaan ihmisen tietoisuudessa. Siellä se esiintyy tiedostamistapahtumassa merkityksinä ja käsitteinä, samoin kuten se ilmenee aisteille aistimuskvaliteetteina.

On kuitenkin aina mahdollista "nähdä" ilmiön kokonaisuus asiayhteyteen sopimattoman käsitteen tai merkityksen valossa ja saada ilmiö näyttäytymään jonakin, mitä se ei todellisuudessa ole. Esimerkiksi tumman pensaan voi metsästäjä kaukaa katsoessa nähdä etsimänään hirvenä. Tämän johdosta fysiikassa ei usein huomata, että se minkä uskotaan olevan ulkoisen luonnon havaittava tosiasia, onkin todellisuudessa luonnosta muodostamamme teoreettis-käsitteellinen idea. Tämä ilmenee aistein havaittavan yhteydessä ja muuttaa havaitun ilmiön toiseksi kuin mitä se olisi, jos taustalla vaikuttava, organisoiva idea olisi toinen.

Meidän ei tule ajatella, että "fysikaalisten kappaleiden" havainnot olisivat ikäänkuin raaka-ainetta, jota analyyttinen järki organisoi myöhemmin. Fysikaalisen kappaleen havainto on tietyn aistimusprosessin lopputuote, joka on jo ennen syntymistään "analysoitu". Tätä "analyysiä" emme huomaa koska se piiloutuu kognitiivisen havaitsemisen intentionaaliseen luonteeseen. Tästä seuraa, että fyysikon havaintoon "ulkoisen maailman" objektista, joka ajatellaan "havaitsijasta riippumattomaksi", sisältyy koko joukko ideaalista ja teoreettista. Tämä on syy sille miksi fysiikassa teoriat ja mallit usein sijoitetaan ilmiön paikalle koska ajatellaan, että ne ovat varsinainen todellisuus verrattuna pelkkiin ilmiö-maailman näennäisyyksiin.

Voidaan tietenkin kysyä mitä eroa on niillä ideoilla ja merkityksillä, joita fysiikassa "nähdään", esim. "partikkelit", "atomit" jne, ja niillä mitä fenomenologi "näkee". Ero on siinä sallivatko nämä ideat ja merkitykset meidän pysytellä havaittavan piirissä vai edellyttävätkö ne jonkin uuden metafyysisen "todellisuuden", joka on ilmiömaailman ulkopuolella.

Yhä useammat tutkijat ovat päätymässä käsitykseen, että luonnontieteissä vallalla ollut näkemys ulkopuolisesta tai sivustakatsoja-havaitsijasta, joka tekee objektiivisia havaintoja ulkoisesta todellisuudesta, sisältää perustavaa laatua olevan väärinkäsityksen siitä miten ihmisen tietoisuus toimii tiedon muodostumisen tapahtumassa.

Goethe oivalsi, että tieteissämme meidän ei tule etsiä jotain hypoteettista, kuviteltua "todellisuutta", vaan ilmiömaailman kokonaisuutta holistisessa mielessä. Goethen näkemys tieteellisestä tutkimuksesta lähtee liikkeelle ilmiöiden havaitsemisesta ja tarkoitus on, että tutkija pysyy ilmiöiden yhteydessä koko tutkimuksen ajan. Goethe oli kuitenkin huomannut, että havaitseminen tai näkeminen on kuvatulla tavalla ennakkokäsitysten ja teorioiden rasittamaa. Tehtävänä on siksi estää kaikkea ennenaikaista ilmiömaailmaan kuulumatonta teoretisointia sekaantumasta havaintoihin.

ALKUILMIÖ

Goethen pyrki osallistumaan ilmiömaailman tapahtumiseen kaikilla inhimillisen aistimisen ja tiedostamisen kyvyillä. Tutustuttuaan ilmiöön niin laajasti ja intensiivisesti kuin mahdollista Goethe pyrki tuottamaan ilmiön uudelleen mielikuvituksessaan, niin eloisasti ja täsmällisesti kuin mahdollista. Tätä "uudelleen visualisoinnin" tapahtumaa hän kutsui nimellä "exakte sinnliche Phantasie" (tarkka aistimuksenkaltainen mielikuvitus). Sen ja intensiivisen havaitsemisen tehtävä oli tuoda havaitsevaa laatua ajatteluun ja tiedostavaa laatua havaintoon.

Tämän kaltaisilla huomioilla ilmiömaailmaa kohtaan Goethe halusi löytää sellaisen kohdan luonnossa, jossa ilmiö esiintyisi yksinkertaisemmassa ja elementaarisimmassa muodossaan. Ilmiönä, joka paljastaisi ne luonnon välttämättömät olosuhteet ja edellytykset, jotka aina tuottavat kyseisen fenomeenin ja joka selittäisi kaikki sille sukua olevat ilmiöt sekundaarisiksi siinä merkityksessä, että ne seuraisivat siitä tai olisivat selitettävissä sen avulla. Tätä ilmiötä Goethe kutsui alkuilmiöksi. Fysiikan tehtävä on Goethen mukaan etsiä luonnon alkuilmiöitä, jotka ovat havaittavan maailman piirissä ja samalla havaittavan selitys.

Goethen metodin lähtökohta on toinen kuin matemaattisen fysiikan. Se on holistinen menetelmä, jossa ymmärtäminen ei ole niinkään havaitun selittämistä, kuin "näkemis-" tai "havaitsemistapahtuma", josta Goethe käytti termiä "Aperçu". Alkuilmiö ei siten ole luonnonlaki, matemaattinen teoria, vaan puhdas ilmiö holistisessa mielessä. Se ei vaadi muuta selitystä esiintymiselleen tai olemassaololleen. Se on ilmiö, jossa on havaittavissa myös merkitykset, eli ideaalinen ilmenee aistittavan yhteydessä (vertaa Aristoteles). Se on itsensä selitys ja teoria.

Goethe katsoi, että luonnontieteilijän tehtävä on seurata ilmiöitä muunnellen niiden esiintymistä vaihtelemalla kokeellisia olosuhteita. Pysytellen ilmiöiden äärellä ja visualisoiden niitä mielikuvituksessa, kognitiivisen havaitsemisen kyvyt heräävät vääjäämättä tutkijassa. Goethen mukaan jokainen uusi objekti, jonka havaitsemme selvästi herättää meissä uuden havainnon orgaanin. Teorioiden ja teknisten instrumenttien sijasta tieteissä tulisi huolehtia tutkijan omien inhimillisten kykyjen, elävän ajattelun ja havaitsemisen monipuolisesta kehittymisestä.

Platonistisen ja atomistisen ajattelutavan päätyminen tieteiden perusteisiin on saanut aikaan nykyaikaisessa ihmisessä vieraantuneisuuden tilan – tilan, jossa ihminen kokee itsensä ulkopuolisena tarkkailijana, kuin maailmasta karkoitettuna. Tajunnan intentionaalisen rakenteen paljastuminen on kuitenkin osoittanut tämän irrallisuuden tunteen olevan illuusio. Todellisuudessa ihminen kaiken aikaa osallistuu koko tajunnallisella olemassaolollaan ilmiömaailman rakentumiseen. Havaitsemamme tosiasiat, faktat muuttuvat aina sen mukaan mitä ajattelemme maailmasta. Modernilla kielellä ilmaisten, Goethen pyrkimys oli tutkijana tulla tietoiseksi tajunnan intentionaalisesta rakenteesta ja siitä miten erilaiset esiolettamukset maailmasta muokkaavat maailmankuvaamme.

Vaikka moderni luonnontiede ei luultavasti kiellä "intuitiivisen näkemyksen" merkitystä tiedon rakentumisessa, se ei ole löytänyt systemaattista menetelmää sellaiselle lähestymistavalle. Juuri tässä on Goethen merkitys. Luonnontutkimuksessaan hän on luonut käytännöllisen ja systemaattisen tavan uudistaa ihmisen osallistumista ilmiöiden muodostumiseen. Hänen kehittämänsä luonnontutkimuksen metodi esittelee komplementaarisen tavan lähestyä luonnonilmiöiden todellisuutta. Kvantitatiivis-matemaattisen tutkimusperinteen rinnalle se tarjoaa fenomenologista, ilmiökeskeistä lähestymistapaa, joka pyrkii tavoittamaan kvalitatiivisen luonnossa, tehden oikeutta ihmisen välittömille aistielämyksille ja palauttaen luottamuksemme niihin